keskiviikko, 2. joulukuu 2009

Pää Hajoaa Miljooneiksi Atomeiksi.

On taas niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta kun en osaa puhua niistä oikein kenellekkään. Mä en edes oikein tiedä, mikä mulla on? Jotenkin vaan tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja en pysyt hallitsemaan sitä.  Mua ahdistaa niin paljon sisältä, henki salpautuu,  kun ajattelenkin jotain. Itkettää ja väsyttää. Tuntuu, että mä en vain yksinkertaisesti jaksa jatkaa, onko mun pakko edes jaksaa, olisi vaan niin helppoa nukahtaa ikuiseen uneen. Sanoin siitä eilen Helleville, mutta se vaan kyseli että mikä mulla on, kun sanoin että vittu kun en tiedä, sitten se taas voivoitteli. Kun ei se auta mua yhtään. Kun siellä psykologilla ei ole päässyt käymään, kun aina oon unohtanu soittaa sinne sinä varaus-aikana. Kun mulla on niin paljon ajatuksia, että mä tukehdun niiden kanssa joskus, se että mä puhun joskus Vesselille tai Hamsterille ei auta, ne kyllä kuuntelee, mutta tuntuu, että se ei mene oikeasti perille asti, jos mä sanon että mun pää hajoaa, ne tietää mitä mä tarkotan, mutta silti tuntuu, ettei tiedä kumminkaan.

"armahda mua vielä kerran, tän elinkautisen verran, kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin, armahda mua vielä kerran, oppinut oon jo sen verran, että vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin "

En tiedä. Kaipasin kai jotakuta ihmistä vierelle, mutta mistäs semmosen löytäs? Mä en ole kiinnostunut kenestäkään, musta ei ole kukaan kiinnostunut. Haluaisin vaan ihmisen, kenen kanssa lojuta sängyllä ja puhua kaikista niistä asioista mitkä ahistaa ja painaa mieltä. Mä en varmaan koskaan tule seurustelemaan, aina mä pilaan ne jotenkin, omilla epäilyillä tai sitten en vain ole tyytyväinen siihen mihin normaali ihminen olisi. Mulla menee hermot oman itseni kanssa. Miksen mä voi olla normaali teini-ikäinen joka olisi tähän ikään seurustellut/"ollut yhdessä" edes muutamien kanssa, miksi mä pelkään sitä. Seurustelua. Mä pystyn ajattelemaan itseni siten, että mulla on ihminen joka on mun tuki, ihminen johon mä voin luottaa kuin kiveen, ihminen joka osaa nauraa omalle ja mun typeryydelle ihminen joka rakastaa mua sellaisena kuin mä olen. Sitten taas en pysty ajattelemaan sitä, että mä olen "kahlittu", että mun tarviis ilmoittaa tekemiseni ja olemiseni jollekkin ihmiselle, enkä mä halua kuulla sitä että joku rakastaa mua, koska mä en osaa sanoa sitä. En osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Tai no onko siihenkään oikeaa tapaa, mutta aina kun teen jotain, "tärkeätä" tuntuu että teen sen väärin, ja ihmiset käsittää mut jotenkin väärin, että ne saa musta väärän kuvan. Mä pelkään, että mä satutan ihmisiä tarkoittamatta sitä. Mä en halua satuttaa mulle läheisiä ihmisiä millään tavalla, en loukata edes vahingossa. Mä vaan jaksa enää puhua mistään kenellekkään, koulussa olen melko normaali, mutta sitten jos alan taas ajattelemaan asioita, alkaa ahistamaan, joskus joku huomaa sen ja kysyy, että mikä on, useimmiten vastaan että väsyttää, ja asia kuittaantuu sillä.

Mun tekis mieli huutaa vaan, ei mun tarvitse sanoa mitään, kun vaan huutaa. Minkä vitun takia kaiken pittää olla niin monimutkasta. Mä vaan teen varmaan kaikesta niin hankalaa? Mulle ei käy mikään, mulle on saatana haettava se kuu taivaalta jos se on luvattu. Mä tiedän, että kaikki ei voi aina onnistua, ja asioitten pitää suoraan sanoen mentävä välillä päin vittua, mutta mitäs siten kun ne menee yhtenään, onko siinä sitten mitään järkeä. Miten vastoinkäymisistä ja vittumaisista asioista voi oppia mitään uutta, kun ne kaikki tulee semmoisina aaltoina päälle, ettei niitä pysty käsittelemään? Kun kaikki kaatuu yhtäaikaa päälle, ei tiedä minkä ongleman korjaisi ja hoitaisi pois alta ensimmäisenä.

Ja sitten kun se on onglema on, kun ei vittu tiedä mikä on? Mikä mua ahistaa, mikä mun pään hajottaa sisältä, ja mikä se pala on kurkussa joka nousee sinne nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa?

Millonkohan mä saan kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen? 

 

lauantai, 14. marraskuu 2009

Hermot ?

Mulla taitaa mennä hermot ihan justiisa. En vaan tiedä, että mihin. Mutsin kanssa tuli taas sanaharkaa, kun se ei ymmärrä, että asiat voi selvittää, niistä tulee vanhoja juttuja, eikä niitä tarvitse enää muistella. Ei ei, kun ei se ole mahdollista, olen vain tullut niin isääni. Ja kun äiti ei ymmärtänyt miten nekin asiat voi selvitää ? Vittu että se voi olla välillä yksinkertainen ihminen, sitten kun sanoin, ettei ne asiat kuulu teille, tuli taas normivastaus, ei tietenkään, mikäs meille kuuluisi, ei mikään.

ETTÄ VOI VITTU MÄ SANON!

Odotan ensi kesää niin paljon, että pääsee pois täältä. Se ei ole vielä vaan varmaa, että kenen kanssa muutan. Kun se voi olla porukoille liian kova pala, jos sanon että muuta siskon kanssa, ei ei ,ne ei voi varmaan käsittää sitä, ja saan kuulla taas vittuilua siitä, että eikö niiden juttu toiminutkaan, etkä muuta mihinkään, ennen kuin me saadaan tietää. Ja voi vittu, mulla palaa oikeasti kohta kiinni. Tuntuu kuin pää räjähtäisi tuhannen palasiksi, tekisi mieli huutaa kaikki mitä mä ajattelen niin kovaa kuin pystyn, mutta enhän mä voi, mähän siinä vain saisin turpaani.

Viime vkl, sain sanottua sen mitä olen pitkään halunnut sanoa, mutta en saanut siihen minkäänlaista vastausta, valitettavasti. Mutsi sanoi mulle, että pidä suus kiinni, sain sanottua että tai mitä ? mutta se vaan jankutti että pidä suus kiinni. Olisin halunnut kuulla ,että mitä jos en pidäkkään. Ja mistä sekin lähti, siitä kun sanoin, että tähän aikaan sinne baariin juuri mennään. Siitä se jotenkin hermostu. Ja tuossa äskenhän se sano että elä sinä omaa elämää, kun sanoin että voisinkin, niin se sano että kukas sua on estäny, sanoin että esim. työ kysy sitten että miten niin, mutta en jaksanu siihen enää vastata. Olishan mulla vastaus ollu siihen, ehkä lievää rajoittamista mun menoja ja tulemisia kohtaa, mun mielipiteitähän ei kuunnella jne, listaa vois jatkaa, mutta nyt en siihen kykene.

Taidan kirjoittaa joku toinen päivä lisää tänne näitä jutskuja, nyt kutsuu leffa !

lauantai, 7. helmikuu 2009

Ahdistaa taas-

Voi voi tätä elämää. Tulin ajatelleeksi kaikenlaista.  Miten voin olla varma mistään enää. Mikähän mua taas vaivaa, mä olen niin saatanan monimutkainen ihminen. Miksi mun pitää tehdä kaikista asioista niin helvetin monimutkaisia ja vaikeita. Miksen voi olla normaali, niin kuin moni muukin mun ikäinen on? Miksi mä taas etsin jotain sellaista jota en voi löytää moneen vuoteen vielä, kun ei mun kannata sellaista vielä edes etsiä. Mä olen vaan niin perkeleen vaativa ihminen. Kun haluan vaan puhua ja puhua ja puhua ja miettiä ja miettiä ja miettiä. Miksi nytkään en voi olla onnellinen siitä mitä mulla voisi olla, vaan lemppasin senkin syystä jota en itsekkään hahmota välttämttä oikein. Oliko syy ulkoinen vai se ettö en vain kokenut sitä oikeaksi? Näin kumminkin on käynyt ja sitä en takasin voi saada. Helvetti. Pää hajoaa aivan näillä sekunneilla, itkeminen helpottaisi ehkä oloani, mutta kun emmä osaa itkeä. Ei kyyneleitä vaan ole, ei niitä löydy? Miksi? Oksettaa on niin paha olo, ehkä siinä on perää, kun on henkisesti paha olo niin tulee myös fyysisesti. On taas aivan vetämätön olo. Ikävä ihmistä jota rakastan, mä todellakin rakastan sitä ihmistä, mutta enhän mä sitä voi sille kertoa, se on onnellisesti toisen. En edes ole vihjaillut tunteistani enkä aijokkaan. En ole varma mikä tämä tunne on, ikävä? Sattuu miten paljon välitän siitä ihmisestä ja koskaan en voi häntä saada omakseni, enkä tiedä sittenkään haluanko? Se pilaisi vain hyvän kaverisuhteen. En tiedä mitä tässä pitäisi ajatella, pelottaa. Olenko mä taas muuttumassa. Vai onko elämäni muuttumassa, en voi puhua näitä tunteita kenellekkään, luulevat vielä että esitän vain angstiani. Mutta näin ei todellakaan ole, mä en tänne tätä kirjottaisi jos näin olisi, menisin kyllä ja soittaisin kaverit läpi jos haluaisin huomiota, mutta ei en halua. En halua että ihmiset saavat tietää miten epätoivoinen oikeasti olen. Emmä edes teidä olenko onnellinen, mitä se edes on? Ärsyttää aivan vitusti, näin suoraan sanottuna. Tätä olisi helpompi käsitellä, kun vain tietäisin mistä täm taas johtuu, siitäkö mitä mä äsken luin? En usko. Tiedän ettei heillä ole helppoa ja tiedän ettei heidän elämämänsä ole ruusuilla tanssimista. Ei tämä voi johtua pelkästään lukemastani. Perkele. On niin vainoharhainen olo koko ajan. Tuntuu taas kuin minulla ei olisi mitään merkitystä täällä. Miksi olen täällä, mikä mun tarkoitukseni on? En ole ainoa joka näitä miettii, en ole ainoa joka haluaisi saada vastauksen. Mutta mistä löytäisin sellaisen ihmisen jonka kanssa puhuminen auttaisi minua. Hänelle, ketä rakastan, en voi soittaa, ja sitäpaitsi ei hän ymmärtäisi oloani. Ehkä kukaan ei vaan pysty, ehkä tälläkin ololla on taas joku tarkoitus jta en vain käsitä. Emmä tiedä helpottaako tämä oloani, pää hajoaa vaan, tekisi mieli vaan huutaa ja meluta, potkia ja hakata itkeä ja kirkua, mutta mikään ei vaan tule ulos. Mä en ymmärrä itseäni, mä en edes tiedä kuka mä olen, miltä mä kuullostan tai oikeasti näytän. Mä en tiedä tällä hetkellä oikeastaan yhtään mitään. En tiedä, pitäisikö mennä nukkumaan, näkisinkö taasen painajaisia, pitäisikö syödä ja lukea seiskaa ja unohtaa olo, mutta jaksaisinko keskittyä. Hajoan aivan kohta. Tekisi mieli vain kadota pois. Eikä kukaan tietäisi mihin ja miksi olen lähtenyt, voi kun olisikin se mahdollisuus. Mutta ei ,joudun kärsimään itsekseni täällä. Ehkä loppuu asti, en tiedä, kuka voisi tuoda helpotuksen olooni?

 

sunnuntai, 25. tammikuu 2009

häh?

Kaikenlaista sitä onkin ehtinyt sattua ja tapahtua. Hellevin kanssa en ole ollenkaan väleissä, en vain kestä enää sen naamaa ! Se asui mun luona 2kk se söi meidän luona, se vaan... Se oli meidän mukana lapissa ! Ja edelleenkin se jaksaa marista ja vankua kun sillä menee huonosti, olen hänen ystävänsä vain sillon, kun hänellä on vaikeata.

Joo olen kyllä tiedän, osaan olla kusipää, rasittava ja temperamenttinen mutta silti mua ei kohdella siten, millä tavalla hän kohteli. Mä en halua olla mikään helvetin nenäliina, johon voi purkaa kaiken. Autan kyllä ystävää hädässä, ja puhun hänen kanssaan ja lohdutan, mutta se että ainakin joka toinen päivä oli pelkkää itkemistä kun elämä on niin perseestä, ja kun kukaan ei välitä hänestä. Ja se ainainen itsemurhalla uhkailu, ei sitä voi ottaa tosissaan kun kumminkaan se ei sitä tee. Ei se niin huonossa jamassa ole, tai no eihän ikinä voi olla liian varma, mutta ei se ole, mitä mä sitä tunnen. Se vaan satuttaa meitä ystäviä joille se uhkailee, meille tulee tunne että meidän täytyy pystyä tekemään jotain, mutta kun tässä tapauksessa ei pysty. Jos sä itket maanantaina sun paskaa elämää ja että kaikki on ohi ja keskiviikkona sä olet jumalauta iloinen kuin mikä.

Ja ne syyt miksi hän olisi tappanut itsensä, liittyi miehiin ?! Onko järkevämpää syytä tappaa itsensä kuin kariutuneiden suhteiden takia, ei kai ? Mutta kun se oli aina sama nyykhytarina. "voi kun olen niin rakastunut tai ainakin syvästi ihastunut!" No sitten kun suhteesta ei tulekkaan mitään alkaa tulla viestejä tähän tapaan "millään ei oo enää mitää merkitystä, mä en ikinä pääse tän yli, se olis ollu mulle se oikee, mä en jaksaa enää yrittää.. jne " Siinä alkaa pikku hiljaa mennä hermo, koska aina se kumminkin on päässy yli, mutta minähän sitä toisaalta siihen itkemiseen oikein yllytin, kun lohduttelin aina kun tämmöinen tilanne tuli eteen.

No nyt hän kumminki seurustelee "onnellisesti" poikaystävänsä kanssa. Ja kun nyt satuin kuittailemaan kyseiselle miehella tai no pojalle asiasta hän oli mennyt lärvimään Helleville, samana iltana sain viestin "jumalauta ! sulla taitaa olla vakavia ongelmia.. jne" vastasin vain että "se on minun asiani mitä pekalle sanon" tuli vastaus "joo mulle se on ihan vitun sama mitä sä sille sanot, mut voit silti jättää sen rauhaan " öööö, aika ristiriitaista. 

Mutta mä en vain jaksa välittää koko ihmisestä. Tämä olisi ollut eessä kumminkin. Jommalta kummalta olisi kumminkin päsähtänyt hermot jossain vaiheessa, mä vaan kerkesin ensin. :)

Joo-o, kirjoitin tämän adrenaliinin hallitessa kehoani, joten kirjoitusvihreitä saattaapi olla 95% tästä tekstistä ! :) No nyt kun olen purkanut energiaani, voisin lähteä savukkeelle ja tekemään jotain enemmän hyödyllistä. :)

keskiviikko, 19. marraskuu 2008

Ja näitähän riittää.

Kyllä se on semmoista nuiden lapsien kanssa, väkisinki alkaa väsyttämään. Töistä tulin n. tunti sitten, ja nyt vasyttää aivan kamalasti. Ja pää tuntuu siltä, kuin se kohta räjähtäisi. Tässä kämpässä haisee aivan älyttömän pahalle, ei mitään havaintoa, että mikä? Kun parvekkeelle menee, haisee vielä pahemmalle, aivan ku joku käryäisi.En tiedä, enkä jaksa edes ajatella.

Maanantaina piilouduin grillin tiskin alle, kun eräs mies ajoi autoluukulle ostamaan tupakkia. Justiin oltiin puhuttu Kaarinan kanssa siitä, että Kaarina meinaa ajaa Jonin päälle ruisella. Joni kun tinkaa minulta 26e, joita minun ei hänen "kesäisten" sanojen mukaan tarvitse maksaa, mutta sitten kun meidän välit menivät poikki, minun onkin maksettava. Höh, no joskus käy niin, mutta se on vain toinen juttu,  että milloin maksan, milloin saan rahat kasaan. Köyhä kun olen, niin minullekkin 26e on jo paljon. En minä pihi ole, kai? Mutta mitäs itse puhui, toisaalta; en haluaisi olla kenellekkään velkaa, että jos me ei Jonin kanssa tästä päästä yhteisymmärrykseen, kai se on sitten vaan maksettava. Ei kai siinä muukaan auta.

Mitähän sitä muuta keksisi nyt tähän hätään. Yritän kuluttaa aikaa, Jukkista tässä odotellen töistä kotio, niin lähdetään käymään porukoilla. Semmosta tänään. Huomenna tuleekin pitempi päivä, kun aamuvuoroon, pääsen siis kolmelta, tulen kotia, kayn suihkussa ja sitten Kaarinan kanssa grillille iltavuoroon, kaheltatoista loppuu sitten työpäivä. Mutta en valita, ite olen soppani keittänyt, ja rahaahan ei ole ikinä tarpeeksi, tai no ainakaan minulle, muista en tiedä. Nooh, nytpä tästä taidan lähteä savuille ja etsimään hukkunutta ajokorttiani.