On taas niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta kun en osaa puhua niistä oikein kenellekkään. Mä en edes oikein tiedä, mikä mulla on? Jotenkin vaan tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja en pysyt hallitsemaan sitä.  Mua ahdistaa niin paljon sisältä, henki salpautuu,  kun ajattelenkin jotain. Itkettää ja väsyttää. Tuntuu, että mä en vain yksinkertaisesti jaksa jatkaa, onko mun pakko edes jaksaa, olisi vaan niin helppoa nukahtaa ikuiseen uneen. Sanoin siitä eilen Helleville, mutta se vaan kyseli että mikä mulla on, kun sanoin että vittu kun en tiedä, sitten se taas voivoitteli. Kun ei se auta mua yhtään. Kun siellä psykologilla ei ole päässyt käymään, kun aina oon unohtanu soittaa sinne sinä varaus-aikana. Kun mulla on niin paljon ajatuksia, että mä tukehdun niiden kanssa joskus, se että mä puhun joskus Vesselille tai Hamsterille ei auta, ne kyllä kuuntelee, mutta tuntuu, että se ei mene oikeasti perille asti, jos mä sanon että mun pää hajoaa, ne tietää mitä mä tarkotan, mutta silti tuntuu, ettei tiedä kumminkaan.

"armahda mua vielä kerran, tän elinkautisen verran, kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin, armahda mua vielä kerran, oppinut oon jo sen verran, että vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin "

En tiedä. Kaipasin kai jotakuta ihmistä vierelle, mutta mistäs semmosen löytäs? Mä en ole kiinnostunut kenestäkään, musta ei ole kukaan kiinnostunut. Haluaisin vaan ihmisen, kenen kanssa lojuta sängyllä ja puhua kaikista niistä asioista mitkä ahistaa ja painaa mieltä. Mä en varmaan koskaan tule seurustelemaan, aina mä pilaan ne jotenkin, omilla epäilyillä tai sitten en vain ole tyytyväinen siihen mihin normaali ihminen olisi. Mulla menee hermot oman itseni kanssa. Miksen mä voi olla normaali teini-ikäinen joka olisi tähän ikään seurustellut/"ollut yhdessä" edes muutamien kanssa, miksi mä pelkään sitä. Seurustelua. Mä pystyn ajattelemaan itseni siten, että mulla on ihminen joka on mun tuki, ihminen johon mä voin luottaa kuin kiveen, ihminen joka osaa nauraa omalle ja mun typeryydelle ihminen joka rakastaa mua sellaisena kuin mä olen. Sitten taas en pysty ajattelemaan sitä, että mä olen "kahlittu", että mun tarviis ilmoittaa tekemiseni ja olemiseni jollekkin ihmiselle, enkä mä halua kuulla sitä että joku rakastaa mua, koska mä en osaa sanoa sitä. En osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Tai no onko siihenkään oikeaa tapaa, mutta aina kun teen jotain, "tärkeätä" tuntuu että teen sen väärin, ja ihmiset käsittää mut jotenkin väärin, että ne saa musta väärän kuvan. Mä pelkään, että mä satutan ihmisiä tarkoittamatta sitä. Mä en halua satuttaa mulle läheisiä ihmisiä millään tavalla, en loukata edes vahingossa. Mä vaan jaksa enää puhua mistään kenellekkään, koulussa olen melko normaali, mutta sitten jos alan taas ajattelemaan asioita, alkaa ahistamaan, joskus joku huomaa sen ja kysyy, että mikä on, useimmiten vastaan että väsyttää, ja asia kuittaantuu sillä.

Mun tekis mieli huutaa vaan, ei mun tarvitse sanoa mitään, kun vaan huutaa. Minkä vitun takia kaiken pittää olla niin monimutkasta. Mä vaan teen varmaan kaikesta niin hankalaa? Mulle ei käy mikään, mulle on saatana haettava se kuu taivaalta jos se on luvattu. Mä tiedän, että kaikki ei voi aina onnistua, ja asioitten pitää suoraan sanoen mentävä välillä päin vittua, mutta mitäs siten kun ne menee yhtenään, onko siinä sitten mitään järkeä. Miten vastoinkäymisistä ja vittumaisista asioista voi oppia mitään uutta, kun ne kaikki tulee semmoisina aaltoina päälle, ettei niitä pysty käsittelemään? Kun kaikki kaatuu yhtäaikaa päälle, ei tiedä minkä ongleman korjaisi ja hoitaisi pois alta ensimmäisenä.

Ja sitten kun se on onglema on, kun ei vittu tiedä mikä on? Mikä mua ahistaa, mikä mun pään hajottaa sisältä, ja mikä se pala on kurkussa joka nousee sinne nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa?

Millonkohan mä saan kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen?