Kun lauantaina satoi lunta, ymmärsin todellisuuden.
Se iski kuin salama, suoraan sydämeen.
Katsoin pihalle, ja näin suurien lumihiutaleiden leijuvan alas taivaalta, ja tajusin, että kesä on ohi.
Se todellakin on ohi, eikä se enää palaa, kukaan ei keksi minulle aikakonetta, jolla pääsisin ajassa takaisin.
Kesän tapahtumat ja ihmiset ovat enää vain muisto. Muistoja joita ei voi poistaa, muistoja joita ajatellen hymyilen, muistoja joita ajatellen itken, muistoja joiden takia kasvoin. Muistoja.
En taida haluta menneeseen enää, ehkä. Menneet ovat menneitä, ja ne tapahtumat ja valitettavasti myös yksi ihminen ovat vain enää osa minua. Eivät enää kuuluu minulle, vaan he olivat elämässäni joskus, eivät enää.
Eivät enää koskaan enää.
Kiitos.