Saan nähdä, kuulla ja kokea asioita joita en välttämättä haluaisi. Olen kuullut asioita omasta äidistäni vanhemmalta siskoltani (äidin ekasta liitosta) joita en välttämättä olisi halunnut kuulla ja tietää. Kuulin paljon asioita joita en olisi kuvitellut äitini tehneen tai sanoneen. Meillä oli siskoni kanssa melko samanlainen lapsuus, paitsi että siskoni (kutsutaanpa häntä tässä vaikka Kertuksi) eli lapsuutensa 1970-1980-luvulla ja minä 1990-2000- luvulla. Mutta silti, jouduimme pelkäämääm samoja asioita, mutta Kerttu pelkäsi äitiä?! Siitä hämmästyin, minä pelkäsin isääni. En voinut vain kuvitella, että äiti olisi sellainen miksikä Kerttu häntä kuvasi. Äiti osasi hyvin "peittää menneisyytensä" Ehkä juuri siksi hän on nyt sellainen kuin on, syyttää, epäilee ja tuomitsee isäni.  Puhuu ja muistuttaa meitä, minua ja "oikeata siskoani" isän "pahuudesta" kuinka isäni hakkasi äitiäni, ennen kuin he menivät naimisiin. Onhan se väärin, enkä koskaan anna sitä isälle täysin anteeksi, mutta jos näkisin äidin menneisyyten näkisin siellä samoja asioita. En puollustele isää, koska häntä juuri pelkäsin viikonloppuisin, kun meillä juotiin ja rellestettiin. Kuulin usein kun äiti itki, ja isä heitteli tavaroita, jokunen osui äitiin, ja isä huuti. Ehkä juuri jäänyt minulle jonkilainen "trauma" aina kun kuulen isän tai äidin huutavan, pelkään aina pahinta. En mene heidän väliinsä, mutta en lähde "karkuunkaan" Olen oppinut, että väliin en mene, enkä ole mennyt toisin kuin Maija ("oikea" siskoni, nimi muutettu) jolla on muutenkin ongelma joka tarvitsisi apua ja selvittämistä, mutta johon vanhempani eivät pysty, Hän varasta. Mutta kirjoitan siitä seuraavan kerran.

Niin, olin tässä juuri siskoni luona, ja juttelimme kaikenlaista. Suurimmaksi osasksi lapsuudesta ja äidistä. Puhuimme siskostani, Maijasta joka taas sortui varastamaan, Kertulta. Maijan pitäisi päästä johonkin psykologille, tai muulle vastaavalle. Mutta  kun sanoin Kertulle, että Maija  puhuu siellä vain "vaikeasta" lapsuudesta, jota minun mielestäni meillä ei ole ollut. Jos miettii asiaa sanan merkityksessä, esim, me olemme melkein saaneet  mitä olemme halunneet, meitä ei ole käytetty hyväksi, hakattu tai pakotettu mihinkään. Mutta Kerttu huomautti, että "teillä ei ole ollut vaikea lapsuus, mutta se ei ole ollut normaalikaan" Ja se pitääkin ehkä paikkaansa. Mutta sitten mietin, että minkälainen on "normaali" lapsuus, tai onko sellaista ja kenelle se on suotu?

Osa kavereistani, opettajista ja sukulaisista ihmettelee, miten pystyn puhumaan tällä tavalla, miten voin puhua kuin olisin "isokin" ihminen. Itsekkään en sitä tiedä, asiat vain tulevat juuri tälläkin hetkellä niin kuin tulevat.Kerron asiat totuudenmukaisesti, enkä muokkaile. Seuraava lause saattaa kuullostaa jo liian "isolta" minun ikäiselleni, mutta sanon sen kuitenkin. Ehkä olen "aikuistunut" pelon vallatessa mieleni. Olen melko itsenäinen, mutta myönnä, että tarvitsen apua, ja uskallan sitä pyytää.