ihme hippeilyä

Pää Hajoaa Miljooneiksi Atomeiksi.

2009-12-02T17:00:01+02:00

On taas niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa, mutta kun en osaa puhua niistä oikein kenellekkään. Mä en edes oikein tiedä, mikä mulla on? Jotenkin vaan tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja en pysyt hallitsemaan sitä. Mua ahdistaa niin paljon sisältä, henki salpautuu, kun ajattelenkin jotain. Itkettää ja väsyttää. Tuntuu, että mä en vain yksinkertaisesti jaksa jatkaa, onko mun pakko edes jaksaa, olisi vaan niin helppoa nukahtaa ikuiseen uneen. Sanoin siitä eilen Helleville, mutta se vaan kyseli että mikä mulla on, kun sanoin että vittu kun en tiedä, sitten se taas voivoitteli. Kun ei se auta mua yhtään. Kun siellä psykologilla ei ole päässyt käymään, kun aina oon unohtanu soittaa sinne sinä varaus-aikana. Kun mulla on niin paljon ajatuksia, että mä tukehdun niiden kanssa joskus, se että mä puhun joskus Vesselille tai Hamsterille ei auta, ne kyllä kuuntelee, mutta tuntuu, että se ei mene oikeasti perille asti, jos mä sanon että mun pää hajoaa, ne tietää mitä mä tarkotan, mutta silti tuntuu, ettei tiedä kumminkaan.

"armahda mua vielä kerran, tän elinkautisen verran, kanssasi kärsisin jos vielä tahdot niin, armahda mua vielä kerran, oppinut oon jo sen verran, että vapaus on päätyä kanssasi kahleisiin "

En tiedä. Kaipasin kai jotakuta ihmistä vierelle, mutta mistäs semmosen löytäs? Mä en ole kiinnostunut kenestäkään, musta ei ole kukaan kiinnostunut. Haluaisin vaan ihmisen, kenen kanssa lojuta sängyllä ja puhua kaikista niistä asioista mitkä ahistaa ja painaa mieltä. Mä en varmaan koskaan tule seurustelemaan, aina mä pilaan ne jotenkin, omilla epäilyillä tai sitten en vain ole tyytyväinen siihen mihin normaali ihminen olisi. Mulla menee hermot oman itseni kanssa. Miksen mä voi olla normaali teini-ikäinen joka olisi tähän ikään seurustellut/"ollut yhdessä" edes muutamien kanssa, miksi mä pelkään sitä. Seurustelua. Mä pystyn ajattelemaan itseni siten, että mulla on ihminen joka on mun tuki, ihminen johon mä voin luottaa kuin kiveen, ihminen joka osaa nauraa omalle ja mun typeryydelle ihminen joka rakastaa mua sellaisena kuin mä olen. Sitten taas en pysty ajattelemaan sitä, että mä olen "kahlittu", että mun tarviis ilmoittaa tekemiseni ja olemiseni jollekkin ihmiselle, enkä mä halua kuulla sitä että joku rakastaa mua, koska mä en osaa sanoa sitä. En osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Tai no onko siihenkään oikeaa tapaa, mutta aina kun teen jotain, "tärkeätä" tuntuu että teen sen väärin, ja ihmiset käsittää mut jotenkin väärin, että ne saa musta väärän kuvan. Mä pelkään, että mä satutan ihmisiä tarkoittamatta sitä. Mä en halua satuttaa mulle läheisiä ihmisiä millään tavalla, en loukata edes vahingossa. Mä vaan jaksa enää puhua mistään kenellekkään, koulussa olen melko normaali, mutta sitten jos alan taas ajattelemaan asioita, alkaa ahistamaan, joskus joku huomaa sen ja kysyy, että mikä on, useimmiten vastaan että väsyttää, ja asia kuittaantuu sillä.

Mun tekis mieli huutaa vaan, ei mun tarvitse sanoa mitään, kun vaan huutaa. Minkä vitun takia kaiken pittää olla niin monimutkasta. Mä vaan teen varmaan kaikesta niin hankalaa? Mulle ei käy mikään, mulle on saatana haettava se kuu taivaalta jos se on luvattu. Mä tiedän, että kaikki ei voi aina onnistua, ja asioitten pitää suoraan sanoen mentävä välillä päin vittua, mutta mitäs siten kun ne menee yhtenään, onko siinä sitten mitään järkeä. Miten vastoinkäymisistä ja vittumaisista asioista voi oppia mitään uutta, kun ne kaikki tulee semmoisina aaltoina päälle, ettei niitä pysty käsittelemään? Kun kaikki kaatuu yhtäaikaa päälle, ei tiedä minkä ongleman korjaisi ja hoitaisi pois alta ensimmäisenä.

Ja sitten kun se on onglema on, kun ei vittu tiedä mikä on? Mikä mua ahistaa, mikä mun pään hajottaa sisältä, ja mikä se pala on kurkussa joka nousee sinne nytkin tätä tekstiä kirjoittaessa?

Millonkohan mä saan kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen?

Hermot ?

2009-11-14T20:40:01+02:00

Mulla taitaa mennä hermot ihan justiisa. En vaan tiedä, että mihin. Mutsin kanssa tuli taas sanaharkaa, kun se ei ymmärrä, että asiat voi selvittää, niistä tulee vanhoja juttuja, eikä niitä tarvitse enää muistella. Ei ei, kun ei se ole mahdollista, olen vain tullut niin isääni. Ja kun äiti ei ymmärtänyt miten nekin asiat voi selvitää ? Vittu että se voi olla välillä yksinkertainen ihminen, sitten kun sanoin, ettei ne asiat kuulu teille, tuli taas normivastaus, ei tietenkään, mikäs meille kuuluisi, ei mikään.

ETTÄ VOI VITTU MÄ SANON!

Odotan ensi kesää niin paljon, että pääsee pois täältä. Se ei ole vielä vaan varmaa, että kenen kanssa muutan. Kun se voi olla porukoille liian kova pala, jos sanon että muuta siskon kanssa, ei ei ,ne ei voi varmaan käsittää sitä, ja saan kuulla taas vittuilua siitä, että eikö niiden juttu toiminutkaan, etkä muuta mihinkään, ennen kuin me saadaan tietää. Ja voi vittu, mulla palaa oikeasti kohta kiinni. Tuntuu kuin pää räjähtäisi tuhannen palasiksi, tekisi mieli huutaa kaikki mitä mä ajattelen niin kovaa kuin pystyn, mutta enhän mä voi, mähän siinä vain saisin turpaani.

Viime vkl, sain sanottua sen mitä olen pitkään halunnut sanoa, mutta en saanut siihen minkäänlaista vastausta, valitettavasti. Mutsi sanoi mulle, että pidä suus kiinni, sain sanottua että tai mitä ? mutta se vaan jankutti että pidä suus kiinni. Olisin halunnut kuulla ,että mitä jos en pidäkkään. Ja mistä sekin lähti, siitä kun sanoin, että tähän aikaan sinne baariin juuri mennään. Siitä se jotenkin hermostu. Ja tuossa äskenhän se sano että elä sinä omaa elämää, kun sanoin että voisinkin, niin se sano että kukas sua on estäny, sanoin että esim. työ kysy sitten että miten niin, mutta en jaksanu siihen enää vastata. Olishan mulla vastaus ollu siihen, ehkä lievää rajoittamista mun menoja ja tulemisia kohtaa, mun mielipiteitähän ei kuunnella jne, listaa vois jatkaa, mutta nyt en siihen kykene.

Taidan kirjoittaa joku toinen päivä lisää tänne näitä jutskuja, nyt kutsuu leffa !

Ahdistaa taas-

2009-02-07T17:11:01+02:00

Voi voi tätä elämää. Tulin ajatelleeksi kaikenlaista. Miten voin olla varma mistään enää. Mikähän mua taas vaivaa, mä olen niin saatanan monimutkainen ihminen. Miksi mun pitää tehdä kaikista asioista niin helvetin monimutkaisia ja vaikeita. Miksen voi olla normaali, niin kuin moni muukin mun ikäinen on? Miksi mä taas etsin jotain sellaista jota en voi löytää moneen vuoteen vielä, kun ei mun kannata sellaista vielä edes etsiä. Mä olen vaan niin perkeleen vaativa ihminen. Kun haluan vaan puhua ja puhua ja puhua ja miettiä ja miettiä ja miettiä. Miksi nytkään en voi olla onnellinen siitä mitä mulla voisi olla, vaan lemppasin senkin syystä jota en itsekkään hahmota välttämttä oikein. Oliko syy ulkoinen vai se ettö en vain kokenut sitä oikeaksi? Näin kumminkin on käynyt ja sitä en takasin voi saada. Helvetti. Pää hajoaa aivan näillä sekunneilla, itkeminen helpottaisi ehkä oloani, mutta kun emmä osaa itkeä. Ei kyyneleitä vaan ole, ei niitä löydy? Miksi? Oksettaa on niin paha olo, ehkä siinä on perää, kun on henkisesti paha olo niin tulee myös fyysisesti. On taas aivan vetämätön olo. Ikävä ihmistä jota rakastan, mä todellakin rakastan sitä ihmistä, mutta enhän mä sitä voi sille kertoa, se on onnellisesti toisen. En edes ole vihjaillut tunteistani enkä aijokkaan. En ole varma mikä tämä tunne on, ikävä? Sattuu miten paljon välitän siitä ihmisestä ja koskaan en voi häntä saada omakseni, enkä tiedä sittenkään haluanko? Se pilaisi vain hyvän kaverisuhteen. En tiedä mitä tässä pitäisi ajatella, pelottaa. Olenko mä taas muuttumassa. Vai onko elämäni muuttumassa, en voi puhua näitä tunteita kenellekkään, luulevat vielä että esitän vain angstiani. Mutta näin ei todellakaan ole, mä en tänne tätä kirjottaisi jos näin olisi, menisin kyllä ja soittaisin kaverit läpi jos haluaisin huomiota, mutta ei en halua. En halua että ihmiset saavat tietää miten epätoivoinen oikeasti olen. Emmä edes teidä olenko onnellinen, mitä se edes on? Ärsyttää aivan vitusti, näin suoraan sanottuna. Tätä olisi helpompi käsitellä, kun vain tietäisin mistä täm taas johtuu, siitäkö mitä mä äsken luin? En usko. Tiedän ettei heillä ole helppoa ja tiedän ettei heidän elämämänsä ole ruusuilla tanssimista. Ei tämä voi johtua pelkästään lukemastani. Perkele. On niin vainoharhainen olo koko ajan. Tuntuu taas kuin minulla ei olisi mitään merkitystä täällä. Miksi olen täällä, mikä mun tarkoitukseni on? En ole ainoa joka näitä miettii, en ole ainoa joka haluaisi saada vastauksen. Mutta mistä löytäisin sellaisen ihmisen jonka kanssa puhuminen auttaisi minua. Hänelle, ketä rakastan, en voi soittaa, ja sitäpaitsi ei hän ymmärtäisi oloani. Ehkä kukaan ei vaan pysty, ehkä tälläkin ololla on taas joku tarkoitus jta en vain käsitä. Emmä tiedä helpottaako tämä oloani, pää hajoaa vaan, tekisi mieli vaan huutaa ja meluta, potkia ja hakata itkeä ja kirkua, mutta mikään ei vaan tule ulos. Mä en ymmärrä itseäni, mä en edes tiedä kuka mä olen, miltä mä kuullostan tai oikeasti näytän. Mä en tiedä tällä hetkellä oikeastaan yhtään mitään. En tiedä, pitäisikö mennä nukkumaan, näkisinkö taasen painajaisia, pitäisikö syödä ja lukea seiskaa ja unohtaa olo, mutta jaksaisinko keskittyä. Hajoan aivan kohta. Tekisi mieli vain kadota pois. Eikä kukaan tietäisi mihin ja miksi olen lähtenyt, voi kun olisikin se mahdollisuus. Mutta ei ,joudun kärsimään itsekseni täällä. Ehkä loppuu asti, en tiedä, kuka voisi tuoda helpotuksen olooni?

häh?

2009-01-25T11:31:01+02:00

Kaikenlaista sitä onkin ehtinyt sattua ja tapahtua. Hellevin kanssa en ole ollenkaan väleissä, en vain kestä enää sen naamaa ! Se asui mun luona 2kk se söi meidän luona, se vaan... Se oli meidän mukana lapissa ! Ja edelleenkin se jaksaa marista ja vankua kun sillä menee huonosti, olen hänen ystävänsä vain sillon, kun hänellä on vaikeata.

Joo olen kyllä tiedän, osaan olla kusipää, rasittava ja temperamenttinen mutta silti mua ei kohdella siten, millä tavalla hän kohteli. Mä en halua olla mikään helvetin nenäliina, johon voi purkaa kaiken. Autan kyllä ystävää hädässä, ja puhun hänen kanssaan ja lohdutan, mutta se että ainakin joka toinen päivä oli pelkkää itkemistä kun elämä on niin perseestä, ja kun kukaan ei välitä hänestä. Ja se ainainen itsemurhalla uhkailu, ei sitä voi ottaa tosissaan kun kumminkaan se ei sitä tee. Ei se niin huonossa jamassa ole, tai no eihän ikinä voi olla liian varma, mutta ei se ole, mitä mä sitä tunnen. Se vaan satuttaa meitä ystäviä joille se uhkailee, meille tulee tunne että meidän täytyy pystyä tekemään jotain, mutta kun tässä tapauksessa ei pysty. Jos sä itket maanantaina sun paskaa elämää ja että kaikki on ohi ja keskiviikkona sä olet jumalauta iloinen kuin mikä.

Ja ne syyt miksi hän olisi tappanut itsensä, liittyi miehiin ?! Onko järkevämpää syytä tappaa itsensä kuin kariutuneiden suhteiden takia, ei kai ? Mutta kun se oli aina sama nyykhytarina. "voi kun olen niin rakastunut tai ainakin syvästi ihastunut!" No sitten kun suhteesta ei tulekkaan mitään alkaa tulla viestejä tähän tapaan "millään ei oo enää mitää merkitystä, mä en ikinä pääse tän yli, se olis ollu mulle se oikee, mä en jaksaa enää yrittää.. jne " Siinä alkaa pikku hiljaa mennä hermo, koska aina se kumminkin on päässy yli, mutta minähän sitä toisaalta siihen itkemiseen oikein yllytin, kun lohduttelin aina kun tämmöinen tilanne tuli eteen.

No nyt hän kumminki seurustelee "onnellisesti" poikaystävänsä kanssa. Ja kun nyt satuin kuittailemaan kyseiselle miehella tai no pojalle asiasta hän oli mennyt lärvimään Helleville, samana iltana sain viestin "jumalauta ! sulla taitaa olla vakavia ongelmia.. jne" vastasin vain että "se on minun asiani mitä pekalle sanon" tuli vastaus "joo mulle se on ihan vitun sama mitä sä sille sanot, mut voit silti jättää sen rauhaan " öööö, aika ristiriitaista.

Mutta mä en vain jaksa välittää koko ihmisestä. Tämä olisi ollut eessä kumminkin. Jommalta kummalta olisi kumminkin päsähtänyt hermot jossain vaiheessa, mä vaan kerkesin ensin. :)

Joo-o, kirjoitin tämän adrenaliinin hallitessa kehoani, joten kirjoitusvihreitä saattaapi olla 95% tästä tekstistä ! :) No nyt kun olen purkanut energiaani, voisin lähteä savukkeelle ja tekemään jotain enemmän hyödyllistä. :)

Ja näitähän riittää.

2008-11-19T16:50:00+02:00

Kyllä se on semmoista nuiden lapsien kanssa, väkisinki alkaa väsyttämään. Töistä tulin n. tunti sitten, ja nyt vasyttää aivan kamalasti. Ja pää tuntuu siltä, kuin se kohta räjähtäisi. Tässä kämpässä haisee aivan älyttömän pahalle, ei mitään havaintoa, että mikä? Kun parvekkeelle menee, haisee vielä pahemmalle, aivan ku joku käryäisi.En tiedä, enkä jaksa edes ajatella.

Maanantaina piilouduin grillin tiskin alle, kun eräs mies ajoi autoluukulle ostamaan tupakkia. Justiin oltiin puhuttu Kaarinan kanssa siitä, että Kaarina meinaa ajaa Jonin päälle ruisella. Joni kun tinkaa minulta 26e, joita minun ei hänen "kesäisten" sanojen mukaan tarvitse maksaa, mutta sitten kun meidän välit menivät poikki, minun onkin maksettava. Höh, no joskus käy niin, mutta se on vain toinen juttu, että milloin maksan, milloin saan rahat kasaan. Köyhä kun olen, niin minullekkin 26e on jo paljon. En minä pihi ole, kai? Mutta mitäs itse puhui, toisaalta; en haluaisi olla kenellekkään velkaa, että jos me ei Jonin kanssa tästä päästä yhteisymmärrykseen, kai se on sitten vaan maksettava. Ei kai siinä muukaan auta.

Mitähän sitä muuta keksisi nyt tähän hätään. Yritän kuluttaa aikaa, Jukkista tässä odotellen töistä kotio, niin lähdetään käymään porukoilla. Semmosta tänään. Huomenna tuleekin pitempi päivä, kun aamuvuoroon, pääsen siis kolmelta, tulen kotia, kayn suihkussa ja sitten Kaarinan kanssa grillille iltavuoroon, kaheltatoista loppuu sitten työpäivä. Mutta en valita, ite olen soppani keittänyt, ja rahaahan ei ole ikinä tarpeeksi, tai no ainakaan minulle, muista en tiedä. Nooh, nytpä tästä taidan lähteä savuille ja etsimään hukkunutta ajokorttiani.

Sekaisin.

2008-11-05T18:38:00+02:00

Hohhoijaa, vai että tämmöstä. Huuih, olispa jo 28.11, pääsisi pn:ään taas, voi että minä rakastan sitä ryhmähenkeä. Siellä on niin ihanaa, rauhaisaa ja parasta.
Pelottaa, että en kai ole ihastunut. Kohde, ihastumisen kohde, voi herran jestas sentään, Antsi!
Taidan olla sekaisin tai sitten olen todella väsynyt.

Lumi.

2008-11-04T18:27:00+02:00

Kun lauantaina satoi lunta, ymmärsin todellisuuden.
Se iski kuin salama, suoraan sydämeen.
Katsoin pihalle, ja näin suurien lumihiutaleiden leijuvan alas taivaalta, ja tajusin, että kesä on ohi.
Se todellakin on ohi, eikä se enää palaa, kukaan ei keksi minulle aikakonetta, jolla pääsisin ajassa takaisin.
Kesän tapahtumat ja ihmiset ovat enää vain muisto. Muistoja joita ei voi poistaa, muistoja joita ajatellen hymyilen, muistoja joita ajatellen itken, muistoja joiden takia kasvoin. Muistoja.
En taida haluta menneeseen enää, ehkä. Menneet ovat menneitä, ja ne tapahtumat ja valitettavasti myös yksi ihminen ovat vain enää osa minua. Eivät enää kuuluu minulle, vaan he olivat elämässäni joskus, eivät enää.
Eivät enää koskaan enää.
Kiitos.

Jotenkin lopullista.

2008-11-01T20:21:00+02:00

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää, mutta paljon huonoakin.
Kiitän tärkeimpiä ystäviäni menneestä kesästä, ilman heitä kesä ei olisi ollut menneen elämäni paras!
Heidän kauttaan sain uusia kavereita. Ja valitettavasti sain myös rikottua sydämeni kesän aikana.

En voi syyttää Jonia (nimi muutettu:>) sydämeni särkymisestä, se oli ihan omaa tyhmyyttäni.
Ikinä en ole miehen takia itkenyt, en ikinä, Mutta kesällä itkin kaksi kertaa.
Ensinnäkin itkin sen takia, miten ystävä voi tehdä niin, ja se miten Joni pystyi olemaan sellainen.
Se jälkeen, kun sain Jonin kanssa asiat selvitettyä ongelmia tulikin paljon enemmän. Ajattelen vain että ei olisi pitänyt ottaa Joniin yhteyttä, mutta toisaalta en olisi voinut kasvaa taas hieman lisää ihmisenä.
Toisen kerran sitten itkin sen takia, että olin viettänyt kaksi päivää aivan älyttömän ihanien ihmisten kanssa, joukkoon kuului myös Joni. Olimme sopineet Jonin kanssa, että aloittaisimme aluksi ihan kavereina, koska Jonia pelotti eräät asiat. Itkin aivan liikaa, Onneksi ystäväni ollu paikalla. No loppujen lopuksi minun ja Jonin sopimuksesta ei tullut mitään, vaan olimme enemmänkin kuin kavereita.
Jossain vaiheessa huomasin, ettei kaikki ole niinkuin pitäsi. Minä en ajattelut Jonia, niinkuin ihastunut tyttö ajatteli. AIna kun olin Jonin kanssa, minun oli hyvä olla, mutta sitten kun en ollut, harvoin edes ajattelin Jonia.
Minun oli pakko laittaa Jonille viesti, että huomenna puhutaan, Joni oli samaa mieltä.

No päivä tuli, Joni ilmoittaa että ei voikaan nähdä koska auto meni rikki. Olin hajota siihen paikkaan. Enimmäkseen vihasta. Ajattelin, että Joni yritti vain luistaa tapaamisesta. No Jenni (nimi muutettu) tuli meille ja Sammakko ja Ihaa tulivat hakemaan meidät heille. No siinä vietettiin iltaa. Sammakon pikkusisko Hellevi tuli myös, hän olikin kiinnostunut Jonista. No siinä oltiin ei mitään, istuttiin Ihaan kanssa olkkarissa ja "angstattiin" leikillämme, näin kun Hellevi juoksi pihalle kyyneleet silmissä ja Sammakko meni perässä, Ajattelin että hohhoijaa, tää menee taas tämmöseksi teinidraamasäädöksi. Ihaan kanssa siinä sitten kaikkea naureskeltiin. Sammakko tuli sisälle ja minä menin sitten pihalle. Hellevi sanoi, että tuntuu kuin olisin tullut sinun ja Jonin väliin. Vakuutin hänelle ettei minulla ole mitään hätää, ja olen onnellinen, jos hänelle ja Jonille tulee jotain. No siinä sitten sovittiin ja mentiin sisälle.
Olin sitten yhdessä vaiheessa menossa pihalle kun ovesta tuleekin porukkaa, tunnen heidät ja henkin salpautuu kun Joni tulee porukan keskellä, katsoo sinisillä silmillään minuun ja sanoo "tänään on bileet kaikki sileeks" Menin pihalle, Hellevi oli aivan paniikissa, rauhoittelin ettei mitään hätää, mun on ihan hyvä olla. Jäin pihalle, koska mun ei todellakaan ollut hyvä olla, Sammakko tuli ulos ja kysyi, onko mun vaikea olla, vakuutin hänetkin että kaikki on hyvin, poltan vain tupakin loppuun.
Menin sisälle, enkä voinut katsoa Jonia. Yhdessä vaiheessa katseemme kohtasi, ja tunsin surua ja vihaa samaan aikaan. Siitä miehestä ei ole selvittämään asioita. Asiat menivät eteenpäin, vakuuttelin kaikille, että kaikki on hyvin, Joni on mulle paskanhailee, huijasin kaikkia, jopa itseäni. Kun lopulta myönsin itselleni, että muhun sattui, sattui se mitä olin itselleni tehnyt. Huijannut itseäni 2kk, että miehet ei satuta mua, ei tälläkään kertaa, mutta miten kävi.
Olin aivan rikki, melkein fyysisesti tunsin, sen miten palasina mun sydän oli. En pystynyt nukkumaan kunnolla en tekemään mitään. En itkenyt. Ajattelin, että jos itkisin, oloni helpottuisi, mutta mua ei itkettänyt, ihmettelin sitä itsekkin, ja ihmettelen yhä.

Vasta viime viikonloppuna käsitin asian, minun ja Jonin välillä ei ole enää mitään, eikä tule enää mitään. Oli hyvä olla. Olin iskossa, hymyilin vaan koko ajan, ja tunsin itseni onnelliseksi. Sitten tänään, kun näin lumen leijailevan taivaalta, pala nousi kurkkuun, menin pihalle ja tajusin todellisuuden vieläkin paremmin. Kesä on mennyt, ja jäljelle jäivät uudet kaverit ja muistot, mutta myös arvet.

Mutta olen vain onnellinen, että Joni oli elämässäni, kasvoin itse henkisesti, ja tulin vahvemmaksi, nytkin kun kirjoitan tätä minua hymyilyttää. Menneistä kesistä tämä oli paras. Menneet kesät ovat olleet vanhempien tappelua ja ryyppäämistä. Tämä kesä oli jotenkin eriskummallinen. Muistot ovat syvällä mielessäni ja sydämessäni ja sinne ne myös jäävät.

Semmosta.

2008-06-19T13:57:00+03:00

En aina ymmärrä oman ikäsiäni. Enkä tule varmaan koskaan ymmärtämään.
Poika laittaa kivaa viestiä, ja muutaman tunnin päästä hän ja hänen kaverit soittaa ja sanoo huoraksi?
Mutta kai se on toi angsti mikä iskee samaan aikaan murrosiän kanssa. Ja kaverin sanoin, aika heppoinen on poikien sanavarasto. Mutta tuommosille asioille kannattaa vaan nauraa, niin minäkin tein.

Mutta erään toisenkin ihmisen toiminta on aika lapsellista, nimittäin oman siskoni, joka kumminkin täyttää tänä vuonna 29v. Hän toimii kuin 15vuotiaat.
- On kihloissa 40v miehen (Matti) kanssa ja yhteinen lapsi 2v.
- Hänellä onkin toinen mies kokkolassa, 26v. (Kimmo)
- Muuttaa Kokkolaan ja jättää perheen.
- Valehtelee Kimmolle, että menee katsomaan poikaansa.
- Jää takaisin perheensä luo, eikä ilmoita Kimmolle yhtään mitään, vaan toimittaa asioita xx kautta.
- Ja nyt hän haikailee Kokkolaan takaisin, ja itkee baarissa, kuinka hänen sydän jäi sinne.

Mutta jos minä olisin Laura, olisin jäänyt Kokkolaan. Kimmo on 100x viisaampi ja älykkäämpi kuin Matti! Mutta en tiedä, jokainen päättää itse elämästään. Sekin kummastuttaa, kun Laura lähti Kokkolasta, niin miksei se muuttanut omaan kämppään ja aloittanut puhtaalta pöydältä. Nyt se itkee baarissa kuinka hänen sydämensä jäi Kokkolaan ja haluaa Kimmon takaisin. Kimmon on kyllä sitä mieltä, että Laura saa itkeä ja vinkua aivan rauhassa, jos Laura tahtoo vielä jotain, niin Kimmon sanoin No Thanks!

Ja se että Laura ja Matti juovat joka vkl, vievät pojan hoitoon mummulle. Ja he tappelevat joka vkl, hakkaavat toisiaan, ei siinä mitään, mutta se että poika joutuu kuuntelemaan sitä ja joskus näkemäänkin. Ja vaikka se ei vielä välttämättä ymmärrä sitä, mutta pian se ymmärtää, että: jaahas, äiti ja isi lähtee juhlimaan, minä menen mummulaan. Tai jotakin tuohon tyyliin.

niin käy joskus

2008-01-31T18:37:00+02:00

Ihmeellistä, miten vannotaan ikuista rakkautta, mutta mitä sitten kun sitä rakkautta ei riitäkkään tarpeeksi. Samaan aikaan kaksi siskoani erosi, aivan tässä lähiaikoina, molemmilla ovat jo uudet ja ovat paljon onnellisimpia. Ihmettelen vaan että, minne se katosi, se rakkaus, minkä piti olla vahvempaa kuin kallio? Miksi sitä ei riittänytkään enää?
On tämä maailma vain kummallinen paikka. Minutkin leimataan hipiksi sen vuoksi etten syö lihaa, ja omistan kitaran. Hmm, merkillistä. Ehkä myös miun ajattelutapa vaikuttaa siihen, mutta en tiedä. Pidän saippuakuplista, kitarasta ja nuotiosta. Tekeekö se minusta hipin? Ehkä, ehkä ei.